Ihan vaan, etten vahingossakaan unohtais miten kivaa Kemissä on

Tää ei ollu niin kivaa, mutta tunsinpaha itteni oikeeksi opiskelijaksi.

Nää lasit on kivat, mutten vieläkään osaa käyttää näitä. Ärsyttää

Annikan Wii ja kivat kaverit!

Tätä kämppää tulee ikävä.

Hirveen monta Kemiviikkoa ja jopa viikonloppua tänä keväänä. Hirveen monta kivaa hetkeä. Yllättävän vähän niitä huonoja hetkiä.

Tiiättekö, miten siisti fiilis on saaha tuosta vain aikaseksi monta sivua ammattianalyysiä, kun vielä hetki sitten muutamankin lauseen kirjoittaminen tuotti tuskaa?

Tiiättekö, miten huippua on herätä vapaapäivänä kahdeksalta ihan virkeänä ja olla jo puoli yhdeksän aikoihin juoksemassa ulkona auringonpaisteessa? Tai miten mukavalta tuntuu, kun yksin oleminen kämpällä tuntuu vaan mukavalta ja rauhassa siivoaminen hyvän musiikin säestämänä tekee päivästä loistavan?

Lasten parissa

Helmikuu jo. Harjoitteluviikot hupenee vähitellen, tehtävät vielä tekemättä. Onneksi on vielä aikaa.

Lapset on ihania, niin vapaa-ajalla kuin harjoittelussakin. Tässä yhtenä viikonloppuna näin kahta kummityttöä. Toinen, keväällä kaksivuotias neiti hämmästytti taas nokkeluudellaan ja useamman sanan lauseillaan. Vähän vanhempi kummityttö sai taas sydämen huokaisemalla sylissäni istuessaan: "Minun rakas kummitätini." Tämän kummitytön isoveli leikki mielikuvitusleikkejään. Tarinaa tuli niin paljon, etten meinnannut mukana pysyä.

Viimeviikonloppuna yks siskontyttö tanssi viisvuotiaan itsevarmuudella monen kymmenen katsojan edessä musiikkiesityksen aikana.

Voi minun rakkaat lapset, tietäisittepä miten tärkeitä olette.

Harjoittelussa viisvee isosisko toteaa pikkuveljestään: "Vaikka sillä on kehitysvamma, kyllä se silti oppii aina jotakin." Niin oppii. Valloittava pikkuveli levittää muiden mukana liimaa askartelutehtävässä, asettelee palikoita paikoilleen ja väläyttää leveän hymyn joka kerta kun menee oikein. Välissä pudottelee veikeän hymyn saattelemana palikoita lattialle hoitajaa härnätäkseen.

Lapset on ihania.

Toive tälle keväälle

Tammikuu 2015

Vuosi on alkanut pienellä haikeudella. Kämppä tuntuu vähän tyhjältä ilman meidän Tuuliaa ja koko Kemi vähän hiljaiselta ilman mun tyttöjä, jotka valmistuivat ja lähtivät muualle.

Hyvin täällä on silti pärjätty. Tämän kevään yritän keskittyä nauttimaan pienistä asioista, tavallisesta elämästä.

Tällä hetkellä mun tavallinen elämä on lähinnä harjoittelua päiväkodissa. Onni on saada viettää päivät lasten kanssa. Siinä seurassa ei ole vaikeaa muistaa nauttia.

 Ei se nauttiminen  kovin vaikealta tuntun tässäkään tilanteessa:

Piristettiin kemiarkea heti alkuunsa vähän järkkäämällä Liisalle pienet yllärisynttärit.

Tervetuloa Kemikevät! Tiedän, että tuot mukanasi paljon ihania hetkiä. Toivottavasti muistan nauttia niistä. Tässä minun tavoitteeni:

Joulun odotusta

Näin joulun aikaan sitä monesti toivoo olevansa vielä se pieni tyttö, jolle joulu on jotain käsittämättömän ihmeellistä aikaa. Se tunnelma, kutkutus mahanpohjassa, kaikki, sitä on ikävä.

Aika monesti ihan muutenkin vain toivoisin olevani vielä tuo kuvan pieni tyttö. Aikuistuminen on rankkaa. Pääpiirteittän elämä on silti aika mukavaa nykyisin.

Ehkäpä elämä onkin pienen pienen pieni kupillinen teetä

Puut valkoisia, maa valkoinen, järvi jäässä, pikku pakkanen. Satumainen maisema. Mökki, nuotio, takkatuli, pihasauna ja pieni porukka parhaita ystäviä. Hyvä ruoka ja pari hömppäkirjaa. Mitä muuta vois viikonlopulta toivoa?

Vähän toisesta puolesta

Tämä blogi on hämmentävä paikka. Väreiltään ja kuviltaan tämä näyttää ainakin minun silmiin pirteältä ja iloiselta. Tarkoitus on ollutkin pitää tämä paikkana, jonne tulee ainakin silloin tällöin tallennettua niitä elämän hyviä hetkiä. Ei toki millään kaikkia, pieni osa vain. On mukava selata näitä tekstejä läpi, katsella kuvia ja muistella kaikkia mukavia tapahtumia.

Viime aikoina siitä vähästä tekstistä, mitä tänne olen kirjoittanut, on kuitenkin saattanut havaita hieman alakuloisuutta. Tai väsymystä. Jotain alavireistä kuitenkin. Jokaisen vähänkään vähemmän onnellisen lauseen julkaisemista olen miettinyt pitkään; Haluanko tehdä pahasta olostani julkista? Tulkitaanko tämä huomionhakuisuutena? Pahoitanko jonkun mielen? Mitä ihmiset ajattelevat?Jne.  Kuitenkin tuntui epärehelliseltä ja epäaidolta vain hehkuttaa, miten kivaa elämä on, kun se ilo on oikeasti ollut elämässäni välillä pahastikin hukassa.

En edelleenkään aio avata täällä väsymystäni ja masennustani sen enempää, ainakaan juuri nyt. Tuli kuitenkin tunne, että haluan kertoa jotain. En jaksa pitää kulisseja yllä. Koska miksi elämän vaikeista asioista ei saisi puhua yhtä julkisesti kuin hyvistäkin?

Vielä sen verran, että tällä hetkellä olen jo aika hyvissä voimissa. Eikä elämäni missään nimessä ole koskaan ollut kokonaan ilotonta! Minulla on ympärilläni niin ihania ihmisiä, etten vaan voi olla kokonaan onneton. Onneksi.

Tässä kaks niistä ihanista ja minä niin onnellisena.

Hyvin sekava teksti. Koettakaa ymmärtää. :)

Viimeviikkoisia kuvia ja tämän päivän ajatuksia

Vielä muutama kuva tuolta viikontakaiselta energianhakureissulta.

Ihastuin tän tien väreihin.

Energiaa tarvisin nytkin, mutta tuo harmaa, sumuinen ja sateinen ilma ei houkuta ulos. Kävin sen verran, että poljin pyörällä hammaslääkäriin ja takas. Vähän huvittaa tuo reissu näin jälkeenpäin. Olen kärsinyt aika isosta hammaslääkäripelosta, mutta mun hammaslääkäri, jonka luona oon käyny aika tiuhaan tahtiin viimeaikoina on saanu tän pelon hälvenemään. Mielissään jo kerroin kaikille voittaneeni pelkoni, mutta tänään olikin eri lääkäri ottamassa vastaan ja arvatkaa miten hädässä olin. Söpösti tirautin pari kyyneltäkin kesken toimenpiteen, vaikkei edes sattunut. Ja tietenkin lääkärinä oli söpö nuori mies.

Hei kuka lähtis mun kans mökille? Mulla tekis mieli lämmittämään saunaa, sytytteleen notskia ja muuten vaan oleskelemaan. (Tai vaihtoehtoisesti kuka antais mulle rahaa nii voisin lähtä vaikka Tukholmaan shoppailemaan. Seki houkuttais.)